Veden pinta rikkoutuu. Sadepisaroita, lampi, muutamien lintujen äänet ja minä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani tilanteiden päällä. Olen itseni herra, vapaaherra. Mennyt on mennyttä, tuleva on tulevaa, nykyhetki on tässä ja nyt, sadepisaroissa, niiden rentouttavassa äänessä ja mosaiikkikuvioissa, joita tuhannet ja taas tuhannet pisarat piirtävät lammen pintaan. Koitan vangita tämän taianomaisen näyn kameraani. Ei luontoa saa vangittua, ei aikaa, ei ajatuksia.
Lammen pinta höyryää. Se on taianomaista katseltavaa. Harmaa höyry vaeltaa pintaa pitkin eteenpäin ja ylöspäin. Sitä eivät sadepisarat pidättele. Niiden rauhoittava ropina kuuluu lammelle, linnuille ja minulle. Tunnen kiitollisuutta siitä, mitä on ollut, mitä on ja mitää tulee olemaan. Vanhojen myrskyjen äänet ovat vaimenneet. Tuskin edes kuulen niiden pauhaavaa ääntä enää.
Tällä hetkellä on kuplivan odottava tunnelma siitä, mitä olen tehnyt ja saanut eteenpäin. Kupliva tunne tulevasta ja siitä määränpäästä, jota kohden olen kulkenut viimeisen vuoden ajan. Olen valmis ottamaan vastaan sen kaiken hyvän.
Olen tässä, olen läsnä, olen.
Katson myrskyävää merta, puhun kiville. Puut humisevat, tuuli hoitaa ihoani. Tunnistan olosi , elo tässä ja nyt.
Oi Liisa, ihana kommentti 🙏🏻☀️ terkkuja Ukiin!