Perjantai-iltapäivä ja pääsin ekan kouluviikon jälkeen kotiin. Itkin. Itkin onnesta. Se tunne oli helpotusta, kiitollisuutta, hyvää oloa ja stressin purkautumista. Ison elämänmuutoksen ensimmäiset harhailevat askeleet olivat takanapäin. Huikea fiilis. Todella mielenkiintoisia jänniä, utuisia, salaperäisiä, herkkiä, voimakkaita olentoja. Minua mietitytti, että miten istun voimakkaasti taiteelliseen ympäristöön käristeltyäni vuosikymmeniä yritysmaailmassa? No hemmetin hyvin se meni. Olen todella iloinen. Ja samalla kiitollisen nöyränä huomaan, että meidän ryhmässämme on paljon eri ikäisiä, eri lähtökohdista olevia ihmisiä ja silti meitä yhdistää kirjoittaminen, tuo outo kanava maailmasta meihin ja takaisin maailmaan. Olen todella innoissani alkaneesta uudesta elämänvaiheesta. Erityisherkkä mies ja kirjoittaminen kauniissa merellisessä Laajasalon opistossa. Huikea fiilis. Olenko se todella minä, joka elää tälläistä aikaa ja hetkeä elämässäni?
Sisälläni on ollut todella kuluttava sota vuosikausia. Ristiriita siitä, mitä olen ja mitä arkielämässäni teen. Vieläkin tuo ristiriita hiipii sisälleni, vaikka aurinko paistaa opistomme terassille ja minulla on hyvä olla. Onko tämä se, mitä minä oikeasti olen? Häkellyn ja hämmenyn joka päivä, kun kuuntelen todella taitavien kurssikavereitteni kirjoituksia joka päivä. Osaanko itse kirjoitaa? Miten he noin hienosti kertovat asioita tarinoissaan, teksteissään? Ja miten hitossa he noin syvällisesti ja upeasti osaavat kommentoida muiden tekstejä? Tuntuu, kuin olisi kisälli mestareiden opissa, kun heitä kuuntelen. Ja se tunne on hieno, kaunis ja nöyrä samaan aikaan. Hyvin menee. Ja erityisherkkä mieleni saa uutta, positiivista ajateltavaa ja ihmeteltävää. Hyvällä tavalla. Jokin kanava on nyt auennut syvemmin maailmaan ja sitä tutkin uskomattoman kiitollisena.
