”Voi kun voisin asua ulkomailla nää synkät talvet!” Tämän lauseen ja keskustelunpätkän olen käynyt useimpien, ellen kaikkien kavereideni kanssa. Silti kaikki jököttävät sohvanperukoilla tummat, koleat ja synkät talvet. Sitä ne talvet nimittäin ovat täällä Helsingissä useimmiten. Pysyvää lunta odotellaan pitkälle joulukuuhun. Lumi sataa, lumi sulaa, sataa ja sulaa. Tehden jalkakäytävät hyvinkin pian vaarallisen liukkaiksi. Kun lähdet töihin, on pimeää. Kun tulet töistä, on pimeämpää. Ulkona on usein valjun harmaata. Harmaata kuin juuri teollissuuden valtaamassa 1800-luvun lopun Lontoossa. Ja se ankeuttajan harmaus ja kaamoksen pimeys kuulkaas vaikuttaa fiilikseen. Ihan meille kaikille.
Itselläni ei kaamos ja sen tuoma pimeys aiheuttanut sen suurempia olankohautuksia kuin vasta noin 30 vuotiaana. Kaamostahan ei täällä Helsingissä sinänsä tule. Mutta kun lunta ei usein ole, niin se läpitunkeva koleus ja harmaus yhdistettynä talven pimeyteen menee luihin ja ytimiin asti. Ja mielen syövereihin. Ylipäänsä valon aistiminen ei ollut minulla huomion keskipisteessä kuin vasta nuoruuden mentyä ohi. Silloin ne talvet iskivät. Ensin ihmettelin väsymystäni. Sitten aloin tutkimaan. Tutustuin kirkasvaloihin. Ostinkin sellaisen. Aivan jäätävän valonheittimen. Innoluxilta. Nautin valoa aamuin ja heti töitten jälkeen. Ja kyllä se auttoi. Silloisessa 6-7:n vuoden takaisessa elämänvaiheessa oli käynnissä juuri burn outtini kehittyminen ja se vaikutti tietysti suoraan myös uneen ja unettomuuden mukanaan tuomiin vaikeuksiin. Niistä toisissa blogiteksteissä sitten lisää.
Vaikka ulkona on pimeää aina töiden jälkeen, raahaudun miltei päivittäin kävelylle. Se rauhoittaa mieltäni kiireisen työpäivän jälkeen. Koitan ehtiä siten, että näkisin edes pienen säteen valoa. Aurinko talvella tekee maisemasta kauniin. Myös sinisenä hetkenä. Yllä olevassa kuvassa oli kävelyni aikaan juuri sellainen sininen hetki käynnissä.
Kaamos ja pimeys ovat parina viime vuonna vaikuttaneet minuun vähemmin. Ehkä siksi, että olen tajunnut tämän eritysiherkkyyteni ja olen alkanut säätämään arkipäiviäni ja arkiympäristöäni minulle sopivammaksi. Voimaannun luonnosta ja pienikin palanen kävelyä meren äärellä tai metsässä auttaa minuun. Tietokoneissani on taustakuvina luontoa ja sekin jo auttaa vähän viemään ajatuksia rauhoittumisen äärelle. Edes alitajuisesti. Vaikeampaahan kaamoksessa on ulos lähteminen ja liikkuminen. Ja ai että, kun rasvaiset ja sokeriset ruuat maistuvat erityisten hyviltä juuri talvipimeän aikaan. Jotenkin kuitenkin olen saanut unenlaatua paremmaksi ja kirkasvalon tarve on pienentynyt parina viime vuonna. Ehkäpä marras-, joulukuuhun sijoitetut viikon aurinkolomat ovat omalta osaltaan katkaisseet pimeän selän ja ladanneet aurinkoakkujani juuri sopivasti. Ja se on kuulkaas hyvä juttu se. Kannattaa tutustua itseensä, lukea muiden kommentteja erityisherkkyydestä ja varsinkin selviytymistapoja ylirasittymistilasta. Yksilöllisiähän ne ovat, mutta muiden vinkit ovat antaneet minulle paljon apuja ja ajattelemisen aiheita. Minulla on kaamoksen suhteen tavoite ja se on päästä sellaiseen tilanteeseen, että talvisin pystyn olemaan valossa ja kirkkaudessa ja lämpimämmässä paikassa kuin kaamoksen harmauttama koleinen Helsinki.
Alla Heli Heiskasen artikkeli Asiakaspolarin sivuilta. Artikkelissa on paljon asiaa erityisherkkyydestä ja myös kirkasvaloista. Nauttikaa ja tutustukaa tekstiin. Te ette ole yksin!
https://www.asiakaspolar.fi/uutiset/voimaannutaan-metsasta.html