Vältän konflikteja viimeiseen asti. Ne repii, ne riistää, ne kuluttaa ihan kaikki akut loppuun.
Minulla on erityisherkkänä taipumus imeä sisääni kaikki mahdollinen ja vähän päälle. Varsinkin toisten ihmisten pienetkin mielialamuutokset puhumattakaan suurista räjähtämisistä saavat sisäisen maailmani kuohuksiin todella helposti. Koitankin pysytellä itselle sopivassa arkiympäristössä jotta mieleni järkkyminen ei tapahtuisi.
Konfliktitilanteessa saatan mennä usein aivan puihin, jolloin en pysty puolustamaan itseäni ollenkaan. Menen lukkoon. Sellainen tapahtuu myös tilanteissa, joissa olen eri mieltä ihmisen kanssa. Usein vasta jälkeenpäin harmittelen päiviä, joskus viikkoja, että olisi pitänyt sanoa näin tai noin. Konfliktissa vellominen on harmillista puuhaa.
Jos olen ajautunut konfliktiin, niin pikainen poistuminen paikalta auttaa parhaiten. Luonto rauhoittaa ja varsinkin veden äärellä pääsen nopeiten balanssiin. Melkoisen usein vaaditaan kuitenkin useita päiviä, ennen kuin saan harmituksen ja konfliktin pois mielestäni. Joskus pitkienkin aikojenkin päästä saattaa mieleeni pulpahtaa konflikteja, tosin onneksi sitten jo paljon laimeampina aaltoina. Mielummin sitä nykyään vaikka koteloituu kotiinsa kuin menee tilanteisiin, joissa konfliktin mahdollisuus on olemassa.
Olisi kiva kuulla teidän vinkkejä konfliktien välttämiseen ja keinoja niistä ylipääsemiseen.
Positiivinen itsekkyys, minä tässä ja nyr olen arvokas !
🙏🏻☀️
Minullekin, keski-ikäiselle erityisherkälle miehelle, konfliktitilanteet etenkin parisuhteessa ovat haastavia. Mutta en koskaan pyri tällaisista tilanteista pois.
Konfliktitilanne saa hermostoni käymään kovemmilla kierroksilla, mutta vähintään yhtä hankalaa on tietoisuus toisen tunnetilasta. Kun konfliktin toinen osapuoli on läheinen ja rakas, aistin ja teen automaattisia havaintoja toisen tunnetilasta ja kaikella informaatiolla mitä tilanteessa imen itseeni, on suurta merkitystä. Tämä johtaa siihen, että samanaikaisesti rauhoittelen sisäisesti itseäni ja pyrin koko ajan kommunikoimaan myös toiselle rauhallisesti, selkeästi ja harkitusti siten, etteivät tilanteet eskaloituisi. Olenhan hyvin tietoinen siitä, että toisen tunnetilan kiihdyttäminen vie häneltä kaikki mahdollisuudet ymmärtää minua. En myöskään halua olla aiheuttamassa toiselle lisää negatiivisia tunteita. Kannan siis toisen tunteista liikaa vastuuta.
En riitatilanteissa juurikaan arvostele toista tai arvota hänen tekemisiään, mutta pyrin kuvaamaan huolellisesti miten itse näen ja koen asiat – toivoen, että toinen(kin) pystyisi antamieni tietojen pohjalta katsomaan asioita minun näkökulmastani ja voisimme tätä kautta löytää yhteisymmärryksen ja olla ns. samalla sivulla. Välttämättä näin ei silti toiveistani huolimatta tapahdu. Luulen, että kyse on aika pitkälti siitä, miten voimakkaassa roolissa ihmisen oma ego on ja se, miten matalalle tasolle riitatilanne voi laskea kyvyn tuntea empatiaa toista kohtaan.
Kuulen usein, että olen pitkäsanainen ja puhun paljon. Koen, että minulla ei yksinkertaisesti useinkaan ole muuta mahdollisuutta, koska toinen ei tunnu ymmärtävän. En kuitenkaan haluaisi puhua paljoa – haluaiaisin vain ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Että tuntisin toisen edes yrittävän yhtä paljon kuin minä. Ajatus siitä, että tntisin jonkun ihan oikeasti kuuntelevan minua ja ymmärtävän minua saa silmäni, kostumaan. Ajatus ja unelma tällaisesta tilanteesta olisi jotain niin uskomattoman kaunista, että en vain usko kokevani sitä tämän elämäni aikana.
Käsittelen kuulemma asioita niin syvältä, että toisen on välillä hankalaa pysyä perässä ja sisäistää sanomaani. Näkökulmani asioihin voivat saada toisen hämilleen ja toinen kokee helposti olevansa jollakin tavoin alakynnessä – mikä tietysti on omiaan luomaan keskusteluun ylimääräistä jännitettä, mitä koitan kaikin tavoin välttää. Välillä toinen voi sanoa, että riitely kanssani on kuin puhuisi terapeutin kanssa. Kaikki nämä luonnehdinnat, mitä itsestäni voin riitelyn aikana kuulla, hankaloittavat itse asian käsittelyä.
Sen sijaan kun kuuntelen ystäviäni heidän ongelmissaan ja tuon esille näkökulmia, he kuulemma saavat keskusteluista apua. Mutta näissä keskusteluissa asetelmakin on erilainen kuin parisuhteen konflikteissa. Tämä osaltaan ylläpitää minussa uskoa siihen, että minua on kyllä mahdollista ymmärtää.
On sanomattakin selvää, että myös minä viihdyn hirvittävän hyvin itsekseni ja omien ajatusteni kanssa luonnossa. Että kyllä, konfliktitilanteet ovat hyvin raskaita. Ihan tähän loppuun haluan kyllä laittaa myös hymynaaman 🙂 , koska osaan myös olla kompleksisuudestani, luovuudestani ja muista erityisherkkyyteen liittyvistä ominaisuuksistani (joita sinäkin olet kirjoituksissasi nostanut esille) kiitollinen. Enhän edes osaa oikein kuvitella, olisiko se todellakin hurjan vapauttavaa, jos olisin stereotyyppinen perinteinen äijä, jota ei omat ja muiden tunteet juurikaan hetkauttaisi suuntaan tai toiseen.
Kiitos sanoistasi 🙏🏻 ymmärtää ja tulla ymmärretyksi on tärkeä juttu. Eh-piirteet ovat upeita ja olen niistä kiitollinen ☀️