Alkuvuonna synttäripäivänäni kirjoitin ylös, kuinka olin pettynyt edelliseen työvuoteeni, omiin myyntituloksiini ja tiimimme surkeisiin tuloksiin. Olin ahdistinut. Tunne oli tuttu ja löin päätäni seinään ties kuinka monetta tuhatta kertaa. Auts.
”Meneeköhän sulta kohta elämä kokonaan ohi?” oli yhden tuttuni kommentti. Olin pyörinyt vuodesta toiseen saman asian äärellä, kuin kissa kuumaa puurolautasta. Tai kuin kissa kuumalla katolla. Se näkyi kilometrien päähän, jopa itselleni: Tekemäni työ ei sopinut minulle. Emmin ja rämmin. Molempia tuskaisen paljon, tuskaisen kauan. Hyvää tulonlähdetta ei ollut helppo heittää menemään. Päätin, että tämä vuosi toisi muutoksen itselleni tavalla tai toisella. Polunnäyttäjä oli herättänyt minut.
Alkuvuosi oli kamala. Aivan jäätävän upottavassa suossa töiden suhteen. Rämmin taas kerran. Lisäkierroksia kevääsen toi se, että sukumme pitkäaikainen tukikohta lähtisi pois meiltä. Työt ja perhehässäkkä repivät voimavarojani. Akut oli kulututettu loppuun. Herkälle mielelleni oli liikaa isoja asioita käsiteltäväksi. Töissä hyökättiin kimppuuni henkisesti kovaa toukokuussa. Savustamista. En voinut uskoa, että olin joutunut sellaiseen tilanteeseen. Universumi oli näyttänyt todella konkreettisesti sen, että muutos olisi syytä tehdä ja helvetin nopeasti. Se alkuvuodesta. Polunnäyttäjiä on monenlaisia. Yksi tuli tässä muodossa.
Kesällä tein päätöksiä. Todella isoja sellaisia. Hommasin itselleni turvasataman. Paikan, jossa voisin rauhoittua ja kirjoittaa. Paikan, josta minua ei ajettaisi pois. Sellainen löytyi merellisestä kaupungista. Nimesin sen Rauhankeittaksi. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni luottanut intuitiooni. Sysännyt taka-alalle asioiden järkeilyn ja pitkäaikaisen pähkäilyn. En ollut koskaan toiminut sillä tavalla. Se oli iso päätös numero yksi. Heti perään laitoin irtisanomisen töihini. Itkin helpotuksesta, kun olin sen tehnyt. Vaikka se kyllä pelotti ihan helvetisti, että mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Askel oli otettu. Se oli iso päätös numero kaksi.
Syksyllä potkin menneet pois jaloistani läksiäisten merkeissä. Lähdin hyvillä mielin töistäni. Olin onnistunut myynneissäni erinomaisesti, näyttänyt pitkää nenää savustajilleni. Huikea ja tärkeä juttu itselleni. Aloitin elokuussa kirjoittamisen opiskelun. Se tuntui ihan todella hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Alkuvuoden päätös blogin aloittamisesta oli kasvattanut haluani kirjoittaa lisää. Kirjoittaminen tuntuu mun jutulta. Se oli iso päätös numero kolme. Tämän polun löysin lopulta itse. Halusin kuinnella itseäni muiden mielipiteiden sijaan.
Kehoni ja mieleni ovat paremmassa kunnossa, tasapainoisempia, kuin oikeastaan koskaan. Erityisherkälle mielelleni muutokset ovat yleensä aina myrkkyä. Mutta joskus niitä on tehtävä, jotta ei tukahdu elämän taakan alle. Niin tein vihdoin tänä vuonna. Erittäin pitkän harkinnan päätteeksi. Vuosikausia, ellen -kymmeniä, velloin paksussa vedessä, jonka pyörre palautti minut aina alkusilmäkkeeseen. Muutos vaati rohkeutta. Tulevasta en tiedä, mutta just nyt tuntuu hyvältä. Mummini sanoi minulle kerran: ”Ei kukaan tiedä tulevaa, se on salattu.
Odotan innolla tulevaa. Akut on nyt hyvin ladattuina. Ja toivottavasti polunnäyttäjät ohjaavat lyhdyillään kulkuani jatkossakin. Näen heitä aina silloin tällöin ja tajuan niiden merkityksen yleensä pienen ajan kuluessa. Intuitiotani kuuntelen herkemmin. Tämä vuosi on ollut risteyksiä ja polunnäyttäjiä.
