Usva, sumu, suunta hukassa. Sellainen olo minulla on ollut työni suhteen jo yli 15 vuotta. Olen tunnollisesti tehnyt myyntityötä. Tarrautunut rahan paaleihin, taloudelliseen turvaan. Kokenut joka aamu vatsassa väänteitä, että taas tämä sama tekeminen toistuu. Tekeminen, joka ei sovi minulle. Mutta mitä tekisin? Miksi kouluttautuisin? Mistä saisin uuden työn, joka varmasti sopisi minulle varsinkin kun en yhtään tiedä, mikä sopisi minulle? Tiedän kyllä varsin hyvin kokemani työelämän kanssa ne asiat, jotka eivät sovi minulle. Pystyisinkö siis niitä listaamalla ja rajaamalla löytämään suuntaa? No helevetti en näköjään, sillä olen tuskaillut tämän saman asian kanssa jo niin pitkään ja hemmetti että niitä listoja, testejä, sparrauksia, blogeja ja kursseja on tehty ja käyty. Jumitan. Ja luoja olen jumittanut pitkään. Jääkö minulta nyt siis elämä elämättä jumittamisen takia? Tuijotanko ikuisesti sumuun uskaltamatta mennä sen sekaan? Siltä tämä kyllä ulkopuolisista ja jopa minusta itsestäni pahasti näyttää.
Kaksi vuotta sitten löysin erityisherkkyyden. Olen erityisherkkä mies. 43. Ei lapsia. Ja suunta hukassa. Olisivatko lapset tuoneet suunnan? Tuskin sellaista suuntaa, joka tämän levottomuuden työn suhteen olisi poistanut. Levottomuuden, joka syntyy siitä, että teen arjessa työkseni suorittamista. Merkityksellisyys on hukassa ja se tuntuu ontolta. Kylmältä sumulta. Toivon niin, että joku tai jokin tuuppaisi minut eteenpän ja pelastus tulisi. Löytäisin oman Obi Wanini, joka veisi minut turvaan. Osoittaisi minulle suunnan. Mutta entä jos minulla ei ole suuntaa? Miksi jotkut tietävät heti haluavansa lääkäriksi, opettajaksi, laulajaksi? Olen nuoresta asti luullut tietäväni, että haluan olla menestynyt esiintyjä laulamisessa. Kuinka väärässä nuori minäni olikaan. Se ei olisi sopinut minulle ollenkaan. Mutta miten sitten löytäisin oikean todellisen kutsumukseni? ”Why some of us don’t have one true calling?” Emilie Wapnickin mielenkiintoinen puhe TED-talk sarjassa toi lohtua. https://www.ted.com/talks/emilie_wapnick_why_some_of_us_don_t_have_one_true_calling
Meitä on sellaisia, jotka voivat olla elämänsä aikana kiinnostuneita moneen eri asiaan, alaan ja rooliin työuraan liittyen. Minä taidan olla sellainen. Ja sekös ei sovi työnsankari-teemaiseen maahamme. Pitää olla opinnot, työ, ammattiliitto, ura, suunta, jota tahkotaan nuoruudesta vanhuuteen. No ei kuule pidä, se on höpöhöpöä. Meitä on monenlaisia ja nykynuoret onneksi omaavat erilaisen asenteen työhön ja omistamiseen, kuin meidän sukupolvemme. Ja se on kuulkaas hyvä asia se.
Löydettyäni erityisherkkyyden pari vuotta sitten, olen pala palalta laittanut itselleni arkiympäristöäni ja elämääni kuntoon. Minulle eritysiherkälle miehelle sopivaksi. Uskaltanut ajatella enemmän itseäni ja vähemmän mitä muut elämästäni sekä minusta ajattelevat. Se on kasvattanut burn outista toipuneen hauraan minäni voimia. Nyt kahden vuoden määrätietoisen työn tuloksena kehoni ja mieleni voimat ovat nousseet uudelle tasolle. Pois sumujen ja varjojen maasta. ”Minä lautallani kellun, ulapalla turhuuden” laulaa Pauli Hanhiniemi upeassa laulussa Lautalla. Tämän vuoden teemaksi olen ottanut, että uskallan, rohkenen ja etsin itselleni uuden työn. Työ joka juuri tällä hetkellä sopii minulle, erityisherkälle INFJ-T persoonalleni (tämä persoonallisuustestien tulos muuttu aina fiiliksen, päivän ja elämänkokemuksen sekä itsetuntemuksen mukaan ja tällä hetkellä mennään tällä). Olen alkuvuodesta ollut jo kuuteen tahoon yhteydessä. Ei on toistaiseksi tullut vastaukseksi jokaisesta. Jatkan sinnikkäästi yrittämistä. Tarvitsisinko apuja? No saletisti. Uskallanko hypätä jopa tyhjän päälle ja antaa sattuman viedä minut uuteen? En tiedä, ehkä. Sillä minun on alettava tekemään asioita toisella tavalla, kuin olen tehnyt viimeisen yli 15:n vuoden aikana. Tämä kaikki pelottaa minua ihan helevetisti. Menetänkö säästöni? Saanko koskaan omaa rauhaisaa unelmieni kotia vai maksaako tämä töiden etsiminen sen hinnan, että olen taloudellisesti nollapisteessä? Joudunko kenties piirtämään uusiksi unelmani kodista, rahasta, kaikesta? Todennäköisesti. Jos hyppään tuntemattomaan työni suhteen, niin päädynkö huonompaan vai parempaan, kuin mitä tilanteeni tällä hetkellä on? Veikkaan, että se polku vie lopulta paljon paljon parempaan. Sellaisiin asioihin, joita en ehkä edes ole osannut kuvitella. Mutta se työnhaku. Se on yhtä tuskaa, kun ei tiedä mitä hakisi. Miten te olette selvittäneet tienne teille sopivampiin töihin, erityisherkkiä kun olette? Oletteko kauan seilanneet usvassa ja sumussa vailla suuntaa, karttaa ja kompassia? Voimani ovat elpyneet ja kasvaneet. There has been awakening. Haluan kurkistaa oman sumuni toiselle puolelle. Ja haluan tehdä sen pian.
Hei! Kirjoitat niin kuin olisin itse tuota kirjoittanut. Olen 55 v. nainen ja minulla on lapsia sekä lapsenlapsia enkä ole siitä huolimatta sitä omaa omannäköistä työtä löytänyt. Erityisherkkyyteni löysin n. 3 v. sitten. Tuntuu välillä niin ahdistavalta kun suunta ihan hukassa ja tiedän, että haluaisin tehdä unelmatyötäni. Jaksaisin itse niin paljon paremmin. Monta vuotta pää tehnyt sen suhteen työtä, mutta suunta ei vaan löydy. Kertaalleen jo uuden ammatin opiskellut. Tiedän miltä sinusta tuntuu.
Oli ihana lukea kirjoituksesi. Ajatus siitä, että joku muukin kamppailee saman asian kanssa.
Terv. Mailis
Moikka Mailis! Kiitos kommentistasi, heti lohdutti ja tuo lisää ymmärrystä itseeni. Tämä työjuttu on todella ollut murhekryyni itselleni. Kolme kolututusta takana ja vieläkin suunta hukassa. Uskoisin, että itseni työllistäminen yrittäjänä voisi sopia parhaiten. On lohdullista ollut huomata, että vaikkapa Suvi Bowellan on löytänyt ammatin, jossa viihtyy erityisherkkänä ihmisenä. Sattumia ja onnekkaita tapahtumi on maailma tulvillaan ja haluan löytää ja tarttua sellaiseen itsekkin pian työni suhteen. Oli ihana lukea kommenttisi. Me emme ole yksin tämän työturhautumisen kanssa ja muutos hyvään voi tapahtua päivänä minä hyvänsä 😊
Kävin itse muutama viikko sitten juttelemassa Suvi Bowellanin kanssa. Ajatuksena oli, että vihdoin löytäisin suunnan mihin menen. Jotain häneltä sain, mutta sama työstäminen itselläni jatkuu. Voimat ja usko meinaa välillä vaan niin loppua tämän asian suhteen. Samalla saa painia tämän erityisherkkyyden kanssa. Eteenpäin tässä on vaan jollain tapaa mentävä.:)
Kyllä se painimisen tunne on läsnä päivittäin ja usko meinaa itelläkin loppua. Pieni askel kerrallaan kun olen saanut arkiympäristöäni suotuisammaksi erityisherkkyyteni kannalta, niin energiaa on jäänyt myös uuden etsimiseen. Aistit vaan avoimena huomaamaan ympäristöstä ne heikotkin merkit, jotka voisivat sen suunnan näyttää. 🙏🏻
Itse olen poistanut läheltäni ihmisiä pois jotka vievät minusta virran vallan. Tällä hetkellä ympärilläni on ihania ystäviä jotka ymmärtävät minua ja ovat itseni kaltaisia erityisherkkiä. Elämä on paljon helpottanut. Itselläni on nyt niin halu löytää se mun juttuni, ei meinaa jaksaa odottaa enään päiväänpä. Ihana huomata, että myös tetä miehiä on erityisherkkä, jotka painivat samojen asioiden kanssa. Olet ensimmäinen mies, joka on erityisherkkä, jonka tiedän.
Kiitos kommentista 🙏🏻 miesten on varmasti todella vaikea hyväksyä erityisherkkyyden piirteitä, koska se istuu aika huonosti äijäporukoiden maailmaan 😬 itse olen saanut kuulla kaveripiiristäni lähtien, että älä oo noin vaikee, älä stressää, älä oo noin neiti yms lukuisia kertoja. Itsekään en tunne miehiä, jotka olisivat erityisherkkyyden myöntäneet ja siihen tutustuneet.
Olen myös sinun laillasi onneksi uskaltanut alkaa vähentämään energiasyöppöjä ihmisiä ja tilanteita arjestani sekä elämästäni. Paljon olen saanut apuja, sparrausta ja lohtua erityisherkistä muutamista naispuolisista ystävistäni. On todella helpottavaa kuulla, että on muitakin kaltaisiani erityisherkkiä ja että he painivat samantyyppisten asioiden parissa päivittäin. Lisäksi tämä kirjoittaminen tästä aiheesta on suunnattoman helpottavaa ☀️
Olen läpi elämäni tuntenut itseni aina niin erilaiseksi kuin muut ja tuntenut etten kuulu tänne maapalolle ollenkaan. Saanut myös usein negatiivista palautetta siitä miten tunnen tai reagoin asioihin. Nyt vasta viime vuosina olen ymmärtänyt itseäni miksi niin reagoin asioihin tai tunnen niin vahvasti. Olen koittanut nyt kääntää erityisherkkyyteni vahvuudekseni joka on ollut aina elämäni taakkana. Nautin niin pienistä asioista ja siitä vahvasta tunteesta mitä tunnen. Aina se ei niin helppoa ole. Välillä voimat vaan loppuvat. En kyllä haluaisi olla tunteetonkaan ihminen. Mieluummin tunnen ja aistin asioita vaikka ne välillä voimat ja virrat viemätkin. Olen ainakin uskaltanut elää tätä elämää täysin tunteella.:) Kunhan vielä se oma työ löytyisi missä kokisi sen hyvänolon niin kaikki olisi hyvin.
Kyllä se löytyy, niin sinulle kuin minullekkin 😊